 |
Vaikeuksien kautta voittoon
Vuosi Hondurasissa!!! Mitä, missä se edes sijaitsee? Mielessäni oli kauan kytenyt ajatus vuodesta Latinalaisessa Amerikassa, mutta päästyäni suoraan lukiosta yliopistoon haave oli jäänyt toteuttamatta. Tuskalliseksi muodostunut gradun työstäminen antoi uutta potkua ajatukselle: halusin päästä pois kaikesta siitä ahdistuksesta. Voisinhan edelleen toteuttaa pitkäaikaisen haaveeni lähteä kauas, toiselle puolen maailmaa.
Asioita tutkimalla ja ottamalla selvää eri mahdollisuuksista sain selville, että EVS-projekti mahdollistaisi lähtemiseni. Kummasti se gradukin valmistui ennen lähtöpäivää ja jopa hyvin arvosanoin. Niin 23-vuotias kasvatustieteen maisteri päätti lähteä vapaaehtoiseksi, sen sijaan että olisi siirtynyt työelämään.
Euroopan unionin Nuoriso-ohjelman EVS-projektit ovat pääosin Eurooppaan suuntautuvia, 6 - 12 kuukautta kestäviä vapaaehtoistyöhankkeita, joissa lähtijä useimmiten itse hankkii niin lähettävän kuin vastaanottavankin tahon. Lisäksi useat projektiin osallistujat ovat äskettäin keskiasteen koulutuksen päättäneitä tai työttömiä nuoria. Oma tilanteeni oli siis siinä suhteessa erikoinen, että olin opiskelija; lisäksi määränpääni oli toisessa maanosassa.
Hain EVS-projektiin ICYE - Maailmavaihto ry:n kautta. Laitoin hakupaperit Maailmanvaihto ry:hyn tammi - helmikuun vaihteessa. Sieltä ilmoitettiin, että jos haen avustusta EVS:n kautta, en voi itse valita kohdemaata. Kevään aikana minulle ilmoitettiin ensin maaksi Bolivia, sitten Costa Rica, mutta lopullinen ja varma päätös toukokuussa tulikin Hondurasiin lähdöstä.
Minua haastateltiin keväällä 2001 Maailmanvaihto ry:n puolesta. Lähetin järjestölle mitä erinäisempiä dokumentteja itsestäni. Aloitin myös jo hyvissä ajoin rokotusprojektin kaikkien mahdollisten tautien välttämiseksi.
Haasteena erilainen kulttuuri
Tiesin jo lähtiessäni, että tulen kohtaamaan paljon erilaisuutta latinalaisessa kulttuurissa, jossa elää edelleen vahvasti katolilaisen kirkon auktoriteetti ja toisaalta machokulttuurin valta-asema. Lisäksi oli lukenut paljon kehitysmaan ongelmista korruptiosta katulapsiin, siitä miten tulotasot ovat jakautuneet kuin kasteihin, miten suurkaupungeissa suuret pikaruokalaketjut pursuavat asiakkaita, kun samaan aikaan katulapset vilisevät ympärillä.
Saavuttuani en kuitenkaan voinut ymmärtää ihmisten välinpitämättömyyttä. Kuinka rikkaat ihmiset jaksoivatkin välittää niin paljon ulkonäöstään ja pitää yllä ulkokultaista meininkiä?
Päätin kuitenkin ottaa kaiken haasteena vastaan, pyrkiä oppimaan uutta ja yrittää hyväksyä mitä ihmeellisimpiä asioita. Kaikki tuntui sujuvan kuin tanssi: en kokenut mitään erityistä kulttuurishokkia. Perhe oli tottunut ulkomaalaisiin, ja samanikäisen siskon kanssa illat kuluivat salsaa tanssien ja juhlien. Mutta ongelmat olivatkin vasta edessä.
Ensimmäinen kompastuskivi oli työpaikka, joka ei hyväksynytkään alle 25-vuotiaita vapaaehtoistyöntekijöitä, vaikka minulle oli tehty EVS-sopimus kyseiseen työpaikkaan jo vuotta aikaisemmin. Seuraava ongelma oli se, että lähettävä järjestö oli ilmoittanut perheelleni, että asun heidän luonaan vain kaksi viikkoa. Oli kuitenkin kulunut jo kuusi viikkoa, aika, jonka olin ollut espanjan kielikurssilla.
Työpaikka vaihtui vielä paikan päällä
Maan ongelmiin nähden omani olivat pieniä mutta stressaavia kuitenkin. Kun vihdoin uusi työpaikka löytyi, olin huojentunut. Kohtaloni oli muuttaa pienelle paikkakunnalle Telaan Karibian rannalle lapsityöläisten projektiin töihin. Siitä alkoivatkin kauhunhetket.
Aluksi kaikki oli hyvin, mutta työtäkin työläämpää. Espanjan kielen kanssa oli ongelmia, koska paikallista murretta oli vaikea ymmärtää. Minut laitettiin asumaan yksin projektin asuntolaan, jossa minun piti taistella, jotta sain edes pienen lieden ruuanlaittoa varten. Minulla teetettiin 12-tuntista työpäivää 40 asteen helteessä. Usein istuin neljä tuntia kestävissä kokouksissa, joissa en ymmärtänyt mitään, vaikka olisin halunnut olla lasten kanssa. Ei tässä mitään, päätin ottaa kokemuksesta opiksi, yrittää oppia uutta ja taistella. Mutta sitten...
Eräänä iltana saavuin yksin pyörällä kotiin ja minut ryöstettiin. Kokemus oli erittäin raskas ja tuntui, että koko loppuaika Hondurasissa meni palautumiseen traumaperäisestä stressistä. Päiväni täyttyivät työnteolla, espanjan opiskelulla, uusien asioiden hyväksymisellä ja nukkumisella!
Uusi alku
Hammasta purren, sillä kuuluisalla suomalaisella, sisulla pääsin uuteen nousuun. Otin selvää muista mahdollisuuksista ja siirryin asumaan toiseen kaupunkiin, jossa oli projektini toinen yksikkö. Maailmanvaihto ry järjesti minulle turvallisen ja mukavan perheen, ja asetuin asumaan suurkaupunkiin. Tässä vaiheessa koin suurimmat kulttuurishokit. Asuin todella rikkaassa perheessä ja katselin illalla satelliittikavania (meillä oli niitä yli 70). Päivisin matkustin paikallisella bussilla köyhälle alueelle projektiin töihin.
Mutta minä selvisin ja aloin nähdä päivänvaloa. Iloitsin pienimmistäkin asioista: lasten hymystä, musiikista, kukista, mangon mehevyydestä? Tuntui kuin olisin herännyt uudestaan eloon. Huomasin olevani hengissä ja onnellinen. Omat ongelmat tuntuivat kovin pieniltä, kun katsoin ympärilleni ja huomasin yhteiskunnan porsaanreikiä.
Nyt kun olen palannut Suomeen, huomaan, että olen kasvanut henkisesti niin paljon, etten osaa edes kuvata asiaa. En valita yhtä herkästi, osaan iloita pienistä asioista. Tuntuu hienolta, kun näkee taivaan sinisenä, kuulee lintujen laulun, nauttii olostaan, on elossa! Kun näen televisiosta väkivaltaa, saatan vieläkin tulla aivan hysteeriseksi. Tiedän kuitenkin, että vaikein on jo voitettu. Hetkeäkään en ole katunut, että lähdin, ja tuntuu hienolta, etten koskaan antanut periksi. Toivon, että säilytän nämä kokemukset voimavarana tavallisessa arkisessa aherruksessani. On hienoa, että on mistä turista kokemuksen rintaäänellä; eipähän tartte vanhainkodissa valehella!
Kati Kokkonen
>> Lue lisää EU:n Nuoriso-ohjelman vapaaehtoispalvelusta
[Lisätty 5.8.2003 | TR]
|
| |
|
|
|
Cimo.fi-verkkopalvelu