Monikulttuurinen vapaaehtoispalvelu Unkarissa

"A Blaha Lujza tér következik. Tessék vigyázni, az ajtók zárodnak." Metron kuulutukset ovat tatuoitu aivoihini, ja raitiovaunun ikkunasta ulos katsoessani mikään ei näytä enää vieraalta. Opastan uusia Leonardo-vaihtareita missä päin Tonava on, mitkä ovat erot Budan ja Pestin välillä, kuka on Király Mátyás ja miksi kahdeksannen kaupunginosan maine on niin huono. Jos vierailijoita tulee Suomesta tai muualta Euroopasta, on hieman vaikea näyttää nähtävyyksiä – näenhän Ketjusillan ja Parlamentin joka päivä joen ylittäessäni, mitä ihmeellistä niissä nyt on? Olen kadottanut ulkomailla olon tunteen, sillä tämä on minun elämäni nyt.

Kuluneet yhdeksän kuukautta olen työskennellyt Budapestissä, Unkarissa, monikulttuurisuuden ja kulttuurien välisen kommunikaation parissa työskentelevässä kansalaisjärjestössä. Projektini loppuu jo muutaman viikon päästä ja niinpä pahoittelen jos tekstiin ajoittain suodattuu hieman melankolinen sävy.

Projektini on lottovoitto, en sitä oikein muuten voi kuvailla. Kuukaudet ovat kuluneet mm. Leonardo da Vinci -vaihto-ohjelman osanottajia Budapestissä paimentaen, sekä kulttuuri-identiteetistä ja vieraaseen maahan sopeutumisesta tutkimusta tehden. Työni on kansainvälistä, sosiaalista ja välttämättömiä pahoja päiviä lukuun ottamatta hauskaa. Vaikka olisin vain nysvännyt kotona jokaisen illan ja käynyt päivisin toissa niin olisi minulla ollut silti loistava vuosi työni vuoksi!

Aika

Mutta, se siitä, sillä kuten jokainen vapaaehtoinen hyvin tietää on itse projekti vain murto-osa kokemuksesta. Kun katson taaksepäin aikaani Unkarissa, en voi muuta kuin häkeltyä. Ensinnäkin, aika ei ole lineaarista. Joku Suomesta vieraillessaan tokaisi, että me vapaaehtoiset saamme tungettua kaksi elämää yhteen, ja vain kalenteriani katsomalla tajuan miten totta se on. Päivittäin tulee hetkiä jolloin alan kämppäkaverini kanssa ihmettelemään ajan kulua. "Hey, when was the last EVS-club, a month ago?" "No, actually two weeks." "No, c'mon!" Silloin aina pysähtyy hetkeksi, mutta ei aikaakaan kun elämä tempaisee taas mukaansa ja mennään.

Töitä ja projektia ajatellaan silloin kun töissä ollaan, muuten juoksen syystä tai toisesta ympäri kaupunkia ja jokainen hetki on muistamisen arvoinen. Tapaamiseen kiirehtiessäni etenkin lämpimällä kiroan ja noidun autojen katkeraa savua Pestin kapeilla kujilla. Istun tärisevässä paikallisjunassa, matkalla Kerepesiin kavereita moikkaamaan toivoen, että olen perillä ennen kun konduktööri osuu minuun vaunuuni ja säästän ne 104 forinttia (40c). Metsästän uutta Pestiestia voidakseni taas lukea, mitä seuraavalla viikolla kaupungissa tapahtuu. Olen haltioituneena konsertissa ja ymmärrän jälleen kuinka musiikin kautta voi ilmaista jotain, jonka ihmiset ovat unohtaneet vuosisatoja sitten.

Mitä tahansa, milloin tahansa

Minulle kaikista tärkein kokemustani muokannut asia on ollut kaupunki. Budapest on täynnä vastakohtaisuuksia, se on kaunis ja ruma, moderni ja ränsistynyt, köyhä ja ökyrikas, hiljainen ja ruuhkainen.. Milloin olen päätynyt 35 000 ihmisen keskelle pyöräilijämielenosoitukseen Budapestin suurimmille kaduille, milloin juhlinnan jälkeisenä aamuna loisteliaalle piknikille olohuoneen lattialle muiden vapaaehtoisten kanssa, milloin ihmettelemään yhdeksän ja puolen metrin korkeuteen kohonnutta Tonavan pintaa, joka peittää jopa rakennuksia alleen, milloin taas kerran pelkäämään kuollakseni unkarilaisten ystävien autokyydissä heidän ympäri kaupunkia kaahatessaan.

Budapestissa voi tehdä mitä tahansa milloin tahansa, mutta kaupungin löytää todella vasta kun ensi kerran lakkaa käyttämästä näitä kaikkia mahdollisuuksia ja viettää kahden miljoonan ihmisen suurkaupungin vilinän keskellä illan itsekseen kotona hiljalleen miettien.

Ihmiset

Muutaman kerran olen vakavasti tullut ajatelleeksi, milloin ihminen lakkaa saamasta hyviä ystäviä. Ei ikinä, kuuluu tietenkin vastaus, mutta sähköpostin kontaktilistan paisuessa ja kyyneltensekaisten jäähyväisten lukumäärän kasvaessa asiaa on kerrassaan vaikeaa hyväksyä. Muistan kun teininä joskus mietin miten hienoa olisi jos vain olisi ulkomaisia ystäviä – no, uskon että jokainen vapaaehtoinen oppii katkerasti miten rankkaa on saada ystäviä jotka asuvat ties missä päin Eurooppaa ja joille ei milloin tahansa voi soittaa ja pyytää nurtsille loikoilemaan ja päitä pyörittelemään tai vaikka Szimplaan kahville. Jos setä EU haluaa meidän nuorten eurooppalaisten oppivan tuntemaan toisiamme niin kyllä, tavoite saavutettu. Lähtö on tabu, siitä ei puhuta ennen kuin päivä koittaa ja paikallisten ja ulkomaisten ystävien kesken juodaan shampanjaa lentoasemalla ennen matkaa Suomeen, jonka pitäisi olla koti.

Identiteetti

Eilen päädyin erään ystävän kanssa satunnaiseen jazz-konserttiin ja narikan kulmassa säkkituoleilla loikoessamme päädyimme keskustelemaan vapaaehtoisten identiteetistä. Kuinka vaikea onkin yhtalo ”minä täällä + minä siellä = minä”. Hetkessä eläessään on vaikea käsittää, että minä olen sama henkilö, joka ysiluokalla lintsasi puolet uskonnontunneista, joka kirjoitti vielä viime vuonna esseitä neljään aamulla Ani Difrancoa kuunnelleen ja joka jäätyi Suomen talvipakkasissa. Ei, minä olen minä nyt, mutta Suomeen palatessani unohdanko kuka olin Unkarissa? Tästä sekalaisesta pohdinnasta en oikein osaa muuta sanoa kun että kaikki vapaaehtoiset, yrittäkää pitää itsestänne kiinni.

Kyllä, vuoden aikana olen itsenäistynyt ja varmistunut ja kasvanut jne., mutta mikä tärkeämpää – olen ollut onnellinen. vapaaehtoisen elämä ainakin Budapestin vapaaehtoisten piireissä on surrealistista, kaunista, rankkaa ja surullista, mutta ainakin me tunnemme olevamme elossa jokainen hetki. Odotan kauhunsekaisella mielenkiinnolla Suomeen paluuta, mutta liikaa en tulevaisuudesta vielä huolehdi. Kuten John Lennon sanoi, "Life is what happens to you while you are busy making other plans."

Annastiina Kallius

[Lisätty 13.6.2006 | MN]