 |
>> Takaisin
Eräänä aamuna keskustelin metron kuumassa aamutungoksessa 11-vuotiaan Lalon kanssa koirista. Lalo kysyi, tarkoitinko sellaista koiraa, joka heillä on kotonaan. Ensiksi aioin kysyä: "Ai minkälaista?" mutta sitten tajusin, että tiedänhän minä. Koti on Lalolle keskustan puiston reunassa oleva rikkinäinen sohva, sen ympärille kertyneet esineet ja vaatteet sekä siellä, sälän ja rottien joukossa, yöpyvät sisarukset ja kaverit. Sieltä olin hänet myös tuona aamuna noutanut. Koirat taas ovat siellä heidän kanssaan pyörivät kolme sekarotuista karvaturria.
Katulapsille eväitä turvatumpaan elämään
Hain työharjoitteluun Meksikoon saadakseni tilaisuuden kokeilla kansalaisjärjestötyötä. Työharjoittelu Mexico Cityssä muodostui myös mahdollisuudeksi kokeilla työtä, joka ei aivan vastannut aiempaa kokemustani tai koulutustani (tiedotusoppi, kv-politiikka).
Olin töissä yksityisessä avustusjärjestössä (Fundación Pro Niños de la Calle), joka ilmoittaa tavoitteekseen kadulla asuvien lasten ja nuorten tukemisen asteittaisessa prosessissa, jonka päämääränä on auttaa heitä valitsemaan kadulla elämisen sijasta toisenlainen elämä.
Järjestö työskentelee kolmivaiheisen mallin mukaisesti. Ensimmäinen vaihe on katutyö (trabajo de calle), jossa luodaan kontaktit lapsiin sekä valmistellaan heitä leikin, pelien ja muiden toimintojen kautta päiväkeskusta (centro de día) varten. Toinen vaihe on sitten tämä päiväkeskus, jossa lapset voivat käydä maanantaista perjantaihin kello 9.00 ja 16.30 välisenä aikana.
Päiväkeskuksessa lapset voivat kehittää itseään, ja samalla tarkoituksena on, että he pohtivat kadun ja järjestelmällisen, vakaan elämän välistä eroa. Keskuksessa lapset aloittavat päivän peseytymällä ja pesemällä vaatteensa oppien näin mm. hygienian tärkeyden. Päivän aikana lapset saavat kaksi terveellistä lämmintä ateriaa ja välipalan. Muuten päivää rytmittävät erilaiset toiminnot, kuten askartelu, elokuvakäynnit, urheilu, vierailut jne.
Kolmantena vaiheena on puolesta vuodesta kahteen vuoteen kestävä tuki- ja seurantatyö (opción de vida) siinä vaiheessa, kun lapsi on tehnyt päätöksen jättää kadut ja siirtyä asumaan itsenäisesti tai hän on muuttanut takaisin perheensä luo tai esimerkiksi sisäoppilaitokseen.
Töissä katutiimissä
Tutustuttuani ensimmäisinä päivinäni järjestössä sekä katu- että päiväkeskustyöhön päädyin osaksi katutiimiä.
Aamuisin kävimme herättämässä ja hakemassa päiväkeskuksessa jo käyviä lapsia keskukseen. Katutiimin kokouksen jälkeen söimme päiväkeskuksessa tuhdin ja usein tulisen meksikolaisen aamiaisen lasten ja päiväkeskuksen työntekijöiden kanssa. Sen jälkeen lähdimme pareittain katukierrokselle. Kadulla työskennellään samojen lasten kanssa päivittäin, sovitaan yhteiset käyttäytymistavat (ei huumeita kun olemme paikalla, molemminpuolinen kunnioitus, ei kiroilua), leikitään, askarrellaan, keskustellaan jne. Lisäksi katutyöhön liittyy uusien lasten paikantaminen.
Ehkä suurin ahaa-elämys oli ymmärtää, kuinka vaikea valinta kadun jättäminen katulapselle voi olla. Katu vetää puoleensa tarjoamalla mm. huumeita, rahaa, ruokaa, vaatteita, vapauden ja ystäviä. Aina kun joku luulee auttavansa katulasta antamalla tälle lantin tai lastensa vanhoja lumppuja, hän tekee kadusta siedettävämmän paikan ja lapselle elämänmuutoksen tekemisestä vaikeamman.
Katulasten auttaminen pois kadulta on pitkäaikainen prosessi, ja työssä oppi nauttimaan pienistä voitoista. Hymyilen vieläkin muistaessani veljekset Misaelin ja Miguelin, jotka olivat ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa tulossa päiväkeskukseen ja koko aamuisen bussimatkan ajan pohtivat toiveikkaina, mitä kaikkia herkkuja aamiaisella saattaa sinä päivänä olla tarjolla!
Suurkaupungissa arvostettiin vapaaehtoisten työtä
Työ kadulla tutustutti nopeasti yli 20 miljoonan asukkaan Mexico Cityyn. Liikkuessamme ympäri kaupunkia julkisilla kulkuvälineillä ja usein myös kaupungin köyhillä alueilla karisi nopeasti tunne siitä, että pitäisi olla peloissaan - tarkkaavaiseksi sen sijaan kyllä oppi. Kaupunki ei loppujen lopuksi tunnu ollenkaan niin suurelta, kuin asukasmäärän perusteella voisi kuvitella, ja metroverkosto tekee siitä helposti hahmotettavan.
Ohikulkijat ja kaduilla asuvat aikuiset kommentoivat usein ulkomaista työntekijää positiivisin kommentein: "Olette kyllä enkeleitä!" tai "Vähänkö noloa, että ulkomaalaiset auttavat meidän lapsia, muttei itse kyetä samaan!" Lapsia huvitti, kun joskus lattarikulttuurille tyypilliseen machomaiseen tapaan perään saattoi kuulua myös "Moi vaalea!" -huutoja. Lasten kommentti oli yleensä tietäväinen: "Tuo haluaisi olla sinun poikaystävä."
Järjestössä sekä meksikolaisten että kansainvälisten vapaaehtoistyöntekijöiden työpanosta arvostetaan. Siellä myös harjoittelija laskettiin vapaaehtoiseksi. Työilmapiiri oli rento ja leppoisa, vaikka aina välillä tuntui, että aikaa meni päivän aikana kovin paljon hukkaan ja sitten työpäivät venyivät pitkiksi.
Elämää naisasuntolassa
Asuin 15 minuutin kävelymatkan päässä järjestön tiloista, mikä on uskomatonta kaupungissa, jossa työkavereitteni keskimääräinen matka töihin kesti noin 1,5 tuntia tuskaisen täyteen ahdetuissa julkisissa kulkuvälineissä.
Työpaikkani oli suositellut naisasuntolaa, jossa meitä oli saman katon alla lähes seitsemänkymmentä! Jaoimme yhteisen keittiön, pesutuvan kattoterassilla ja tv-huoneen, lisäksi meillä oli pareittain makuuhuone ja kylpyhuone. Porukasta, joka oli pääosiin muualta Meksikosta pääkaupunkiin muuttaneita, löytyi kaikkea lääkäreistä yksityisyrittäjiin ja opiskelijoihin.
Meksikossa on vielä epätavallista, että nainen muuttaa perheensä luota yksin asumaan. Niinpä asuntola tarjoaa monelle juuri sopivanlaisen kompromissin ja kuitenkin mahdollisuuden itsenäiseen elämään. Lisäksi asuntola on turvallinen ja siellä on seuraa.
Tosiaan, jos seuraa halusi, sitä kyllä löytyi. Kattoterassilla, rystyset valkoisina vaatteita puhtaaksi hinkatessa kävin monta ikimuistettavan ihanaa keskustelua mm. meksikolaisten ja suomalaisten miesten yhtäläisyyksistä ja eroista, poron syönnistä ja vaikka mistä muusta. Ja keittiössä oppi meksikolaista ruoanlaittoa. Vietin ison osan vapaa-ajastani asuntolan tyttöjen kanssa mutta myös työkavereitten kanssa. Kohdalleni osui mm. meksikolaiset polttarit ja jopa kahden työkaverin häät, joihin yllätyksekseni sain kutsun!
Mexico City tarjoaa valtavan määrän kulttuuritapahtumia, museoita ja historiaa vapaa-ajan viihdykkeeksi, joten tekemistä riittää vapaa-ajallekin.
Vapaaehtoiset ja harjoittelijat ovat tervetulleita tiimiin
Vieläkin pari kuukautta kotiin paluuni jälkeen seurailen aktiivisesti sähköpostiviestein, miten lapsilla - mm. alussa mainitsemallani Lalolla - menee, joten koukkuun kyllä jää ja vaikea oli lähteä pois!
Järjestö vahvistaa mielellään tiimiään vapaaehtoisilla tai työharjoittelijoilla. Hyvä espanjankielen taito riittää pitkälle, mutta erityisen hyödyllisiä järjestölle ovat kuitenkin esimerkiksi lääketiedettä, nuorisotyötä, psykologiaa tai sosiaalityötä opiskelleet. Myös mahdolliset ensiapu-, laulu-, leikki-, sirkus-, teatteri-, urheilu- tms. taidot ovat työssä avuksi.
Oikeastaan ainoa negatiivinen puoli oli, että CIMOn harjoittelijavaihto Meksikoon on vielä melko uutta, minkä vuoksi järjestelyprosessi eteni omalta osaltani hitaasti ja kangerteli melkoisesti.
Lisätietoa katulasten kanssa työskentelevästä Fundación Pro Niños de la Calle järjestöstä voi saada vapaaehtoistoiminnasta järjestössä vastaavalta María Elena Méndez Gonzálezilta (Voluntariado y Servicio Social, sähköposti malemendez@proninosdelacalle.org.mx tai male@canal100.com.mx) tai järjestön kotisivulta
>> http://www.proninosdelacalle.org.mx
Larissa Bruun
>> Lue lisää kansainvälisestä harjoittelusta
>> Takaisin
[Lisätty 9.8.2004 | TR]
|
| |
|
|
|
Cimo.fi-verkkopalvelu