Minulle vapaaehtoistyö vieraassa maassa tarjosi juuri sitä mitä olin
kaivannut; jotakin täysin erilaista kuin mihin olin elämässäni tottunut. Kielitaito oli lopulta vain yksi plussa muiden joukossa. Olin solminut todella hyviä ystävyyssuhteita ihmisiin ympäri maailmaa sekä Englannissa ja Lontoossa.
Itsenäistymisprosessi oli väistämätön, sillä vuoden mittaan oppi tutkiskelemaan itseään ihan uudessa valossa kuin ennen. Minun kohdallani se tarkoitti myös tulevaisuuden miettimistä, lopulta päätöstä jäädäkö Englantiin vai palatako Suomeen.
Vuoden aikana oli muutamia vaiheita, jotka olivat henkisesti aika koettelemuksia, mutta jotenkin niistäkin vain selvisi.
Asukkailla alkoholi- ja mielenterveysongelmia
Vapaaehtoispaikkani oli vanhassa ja karussa rakennuksessa sijaitseva hostelli Etelä-Lontoossa, Thamesin mutkassa. Tämä hostelli oli osa Bondway Housing Associationia ja sillä oli "asunnottomuuspiireissä" maine hostellina, joka hoitaa kaikkein vaikeimmat tapaukset. Asiakasryhmä olivatkin vanhemmat eli yli 30-vuotiaat pitkäaikaisesti kadulla asunnottomina olleet ihmiset. Asukkaista
monilla oli alkoholi- ja/tai mielenterveysongelmia, ja he olivat monella tapaa hyvin haavoittuvaisia. Suurin osa oli 40-60-vuotiaita miehiä, mutta koko ikähaitari kulki 30 ikävuodesta yli 70-vuotiaisiin.
Yhdistelmä tällaisia asukkaita erilaisilla tarpeilla muodosti hyvin konfliktiherkän ja levottoman ilmapiirin, eivätkä tappelut ja riidat
asukkaiden kesken olleet harvinaisia. Koska kyseessä oli ns. märkä hostelli, jossa juominen oli sallittua kaikkialla ruokasalia ja muutamia yleisiä tiloja lukuun ottamatta, liittyivät riidat yleensä alkoholiin: kuka vie kenenkin kaljatölkin ja kuka oli velkaa juomista ja kelle...
Pyykinpesussa auttamisesta biljarditurnauksiin
Vapaaehtoiset avustivat projektityöläisten rinnalla hostellin jokapäiväisten
asioiden hoitamisessa. Suurin osa projektityöläisistä oli ollut aikoinaan itse vapaaehtoisia, ja vapaaehtoisperinteellä olikin juuret pitkällä organisaation historiassa.
Vapaaehtoiset avustivat asukkaiden lääkkeiden jaossa sekä kaikkein haavoittuvaisimpia asukkaita näiden huoneiden siivoamisessa, lakanoiden vaihdossa, pyykin pesussa ja henkilökohtaisen hygienian ylläpidossa. Vapaaehtoiset veivät asukkaita sairaalatapaamisiin, sosiaalitoimistoon ja niin edelleen, täyttivät
sosiaalitukipapereita asukkaiden kanssa ja hoitivat muita yleisiä
paperihommia samoin kuin päivystivät toimistolla ja vastasivat puhelimeen.
Asukkaiden aktiviteettien järjestäminen oli myös vapaaehtoisten harteilla. Ohjelmassa oli muun muassa bingoiltoja, biljarditurnauksia asukkaiden ja henkilökunnan kesken,
tietovisoja, vierailuja paikallisiin päiväkeskuksiin, joilla oli tarjota
omia aktiviteettejaan, taide- ja runokerhon vetämistä.
Kesäaikaan järjestettiin kerran
viikossa 3-4:lle asukkaalle päiväretki, jolloin suunnattiin hostellin pakulla merenrantaan kuten Brightoniin tai muualle luonnonhelmaan, puistoihin, näyttelyihin, museoihin, ja otettiin eväät mukaan.
Asukkaat saattoivat osallistua myös Farm-ohjelmaan, joka jatkui varhaisesta keväästä syksyyn. Se tarjosi mahdollisuuden viettää yksi tai kaksi päivää viikossa maatilalla parin tunnin ajomatkan päässä Lontoosta, ja saada siitä hyvästä 50 puntaa sekä päivän ruuat ja raikasta maaseutuilmaa, jota hengittää, kuten myös mahdollisuuden olla päivän ajan irti juomisesta.
Itse jouduin vapaaehtoisena muun henkilökunnan tavoin ratkomaan usein
asukkaiden riitoja ja kahnauksia. Joskus riitojen eteneminen kunnon tappeluksi pystyttiin estämään lähettämällä joku asukkaista ajoissa huoneeseensa, mutta joskus muiden asukkaiden ja henkilökunnan turvallisuus pystyttiin turvaamaan vain laittamalla toinen osapuoli tai molemmat ulos jäähylle. Riippuen kahakan vakavuudesta, myös porttikiellon langettaminen määräajaksi saattoi tapahtua aika usein.
Koskaan töihin tullessa ei voinut tietää tulisiko vuoro olemaan hiljainen vai täyttä kaaosta.
Vapaaehtoistyön anti on itsestä kiinni
Kuukausien kuluessa aloin saada lisää vastuuta ja luottamusta ja aloin tuntea itseni enemmän osaksi tiimiä. Yhtä aikaa kanssani vapaaehtoisena oli myös muutamia, jotka eivät tunteneet saavansa vapaaehtoisuudesta paljoakaan irti ja vapaaehtoisen asema kaihersi monen mieltä. Minusta kuitenkin se, mitä vapaaehtoisajastaan sai irti, oli täysin itsestä kiinni; varsinkin Graham Housen kaltaisessa paikassa, jossa tapahtui
niin paljon. Ja jos ei tapahtunut jonakin päivänä, aina saattoi mennä vaikka juttelemaan asukkaiden kanssa tai haastaa jonkun biljardimatsiin.
Ja kun olin vapaaehtoiseksi ryhtynyt, en sen kummemmin ajatellut, että teen töitä ilman palkkaa. Koska sain asunnon ja taskurahaa ja syödä töissä, en löydä paljon valittamista.
Asunnottomien ongelmia ja heidän elämäntapaansa ja elämäntarinoitaan
kuunnellessa tuntui, että työni oli arvokasta, vaikka aina siitä ei kiitosta humalaisilta, vihaisilta ja aggressiivisilta asukkailta saanutkaan, päinvastoin. Kiitos tuli pieninä paloina, hippusina vuoden aikana.
Taatusti erilainen joulu
Vuoden vaikein paikka oli minulle joulu. Oikeudenmukaisuuden nimissä
kenellekään vapaaehtoisista ei myönnetty lomia joulun ja uuden vuoden yli.
Sen sijaan sai valita, haluaako olla töissä jouluna vai uutena vuotena. Minä valitsin joulun, sillä pahin pelkoni oli olla jouluna yksin vapaaehtoiskämpässäni. Ajattelin, että joulu asunnottomien hostellissa olisi ainakin ikimuistoinen kokemus.
Virittelin omaa joulutunnelmaani laittamalla jouluvalot ikkunaan. Kortit ja paketit Suomesta perheeltä ja kavereilta piristivät. Vapaaehtoisten kesken vietettiin oma Christmas Party, johon rahat oli saatu Graham Houselta. Päätimme käyttää rahat menemällä luistelemaan Lontoon keskustaan luisteluradalle.
Jouluaattona olin töissä aamuvuorossa ja muistan kävelleeni töihin klo 7.30 vesisateessa hikoillen talvitakissani. Melkein itku kurkussa ajattelin, että tämä ei ole oikea joulu.
Kummallista kyllä asukkaillakin oli jonkunlainen joulumieli yllä ja tunnelma hostellissa oli paljon ystävällisempi ja rauhallisempi. Erityinen joululounas merkitsi asukkaille paljon, ja vanhat ukot jopa suostuivat pitämään hölmöjä paperihattuja päässään aterialla. Ja lopulta joulu oli minullekin ihan ok.
Onneksi opiskelu antoi virikkeitä
Joulun tienoilla minulle tarjottiin mahdollisuutta suorittaa vapaaehtoisuuteni aikana NVQ-tutkinto. NVQ eli National Vacational Qualification oli yliopiston alaisuudessa tehtävä koulutus työpaikalla, eli oppiminen tapahtui käytännön kautta. Yksi projektityöläisistä toimi ohjaajanani Graham Housessa. Pääsin näin kunnolla käyttämään englannin kielen taitoani, nyt myös kirjallisesti.
Kevään tullen olin todella motivoitunut suorittamaan kurssia ja luulenkin, että tuohon aikaan vuodesta olisin ollut jo aika tylsistynyt vapaaehtoisuuteen, jos mitään virikettä ei olisi tarjottu.
Takaisin Lontooseen - nyt projektityöläiseksi
Kaikkiaan vuosi kului hurjan nopeasti. Lontoota jäi näkemättä paljon ja jälkeenpäin tuntuukin, että tein "turistijuttuja" vain silloin kun joku
Suomen-kavereistani tai sisaruksistani tuli luokseni vierailulle. Vuottani rytmittivät minulle läheisten vapaaehtoisten ja projektityöläisten lähteminen, joulu sekä NVQ ja jatkosuunnitelmien miettimisen taas alkaminen.
Kesän 2002 aikana selvisi, että sosiaalityön pääsykoe, jonka olin käynyt tekemässä Suomessa kesäkuussa, ei vienyt minua yliopistoon Suomessa. Samaan
aikaan minulle oli jo tarjottu töitä Graham Housesta projektityöläisenä, joten elokuussa tulin Suomeen parin viikon lomalle palatakseni taas tänne
Lontooseen ja aloittaakseni uuden työn projektityöläisenä.
Mahdollisuus itsensä löytämiseen
Tällaisen vuoden jälkeen olisin mielestäni paljon kypsempi, valmiimpi ja
motivoituneempi aloittamaan opiskelut uudelleen ja tietäisin myös tarkemmin
mitä oikeastaan haluaisin opiskella. Vieraassa kulttuurissa asuminen ja eläminen pistää ajattelemaan enemmän myös omaa suomalaisuutta ja asioita, jotka meillä Suomessa on hyvin, mutta toisaalta hyväksymään, että Suomi ei ole ainoa paikka missä voi elää, ja että asioita voi nähdä muustakin kuin Suomi-perspektiivistä.
Aika, jolloin kannattaa mennä ja kokea, on mielestäni nuorena. Kun opiskelut on suoritettu, ei ole enää niin helppo irrottautua uran aloittamisesta, perheen perustamissuunnitelmista ja vaan lähteä. Ehkä jollakin tapaa tällaisen vuoden järjestäminen on ajan antamista itselleen, suomista itselle olla itsekäs vähän aikaa ja tutkia itseään. Ehkä tulevaan on tämän jälkeen helpompi suunnata.
|
Cimo.fi-verkkopalvelu